Vain opetuksesta leikanneita esiteltiin

Opettaja-lehti esitteli maaliskuussa eduskuntapuolueiden varhaiskasvatusta ja koulutusta koskevia kuntavaalitavoitteita. On todella surullista huomata, että opetusalan merkittävin julkaisu jatkaa sitä useimpien medioiden epädemokraattista linjaa, jossa poliittisiksi toimijoiksi katsotaan vain eduskunnassa tällä hetkellä olevat puolueet. Puolueettoman opetuksen ja demokratian toteutumisen vuoksi toivon syvästi, etteivät kouluissamme yhteiskuntaopista vastaavat opettajat jaa tätä näkemystä.

Suomen kommunistisella puolueella on valtuutettuja useissa kunnissa. SKP:n mielestä jokaisella lapsella on oikeus laadukkaaseen, maksuttomaan varhaiskasvatukseen ja koulutukseen perheen tulotasosta ja asuinalueesta riippumatta. Varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitusta ei saa heikentää, ja subjektiivinen päivähoito-oikeus tulee palauttaa lakiin.

Ammatillisten oppilaitosten ja lukioiden verkon karsiminen lisää eriarvoisuutta, ja SKP vaatiikin toisen asteen koulutuksen määrärahojen leikkaamisen perumista. Jokaiselle peruskoulun päättävälle on turvattava jatko-opiskelu- tai oppisopimuspaikka.

SKP:n mukaan peruskoulun lähtökohtana on turvallisen kokoinen koulu lähellä oppilaan kotia, ja mahdollisuuksia päästä iltapäivähoitoon on parannettava. Uskonnonvapaus on toteutettava käytännössä ja koulunkäynnin tulee olla tunnustuksetonta. Kunnissa on myös edistettävä ympäristö- ja rauhankasvatusta.

Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat kahden viimeisen hallituskauden aikana olleet leikkaamassa koulutuksesta. Tätä faktaa vasten on todella erikoista, ettei opetusalan johtava lehti näe tarpeelliseksi tuoda esiin myös muiden poliittisten ryhmien kantoja koulutukseen ja kasvatukseen.

Irene Auer
Luokanopettajaopiskelija, Helsinki

(lähetetty Opettaja-lehteen, jossa aikataulusyistä ei ainakaan ennen vaaleja julkaista)

Yksinäinen muistisairas vanhus elää jatkuvassa pelossa

Joskus niin sanottu hyvinvointivaltio irvistää päin kasvoja todella rumasti ja yllättäen. Kuljin muutama päivä sitten vieraassa rappukäytävässä, kun eräs vanha nainen avasi ovensa ja ojensi minulle kirjoittamaansa paperilappua. ”Miksi olen yksin”, siinä luki.

Nainen pyysi minut asuntoonsa selvittämään, miksei siellä ollut ketään. Ruokapöydälle jätetyistä viesteistä selvisi, että hänen luonaan käy kotihoito kolmesti päivässä, ja kotihoitoon soitettuani kuulin hoitajan lähteneen asunnosta alle puoli tuntia aiemmin. Vanha nainen ei tätä muistanut, eikä hetken päästä enää muistanut sitäkään, etten minä ollut hoitaja, vaan täysin tuntematon ihminen jonka hän oli päästänyt asuntoonsa.

Oli järkyttävää tajuta, että tämä selvästi hyvin pitkälle edenneestä muistisairaudesta kärsivä vanhus viettää päivänsä yksin kotona peloissaan ja jatkuvassa epätietoisuudessa. Hän lukee päivän aikana monta kertaa ulko-oveensa teipatun viestin, joka kieltää häntä lähtemästä ovesta ulos. Ehkä hän avaa oven useasti päivässä ja ojentaa saman minulle näyttämänsä paperilapun kelle tahansa mahdolliselle ohikulkijalle. Voin vain toivoa, ettei hän päästäisi asuntoonsa ketään tilanteesta hyötyvää pahantahtoista ihmistä.

Vaikka puheissaan kaikki poliittiset puolueet ovatkin huolissaan vanhustenhoidosta ja ovat parantavinaan sitä, käytännön teot ovat aivan muuta. HS kirjoitti 23.3., että Helsingin kaupunki teki viime vuonna satoja miljoonia voittoa. Siitä huolimatta Helsinki leikkaa muun muassa vanhuspalveluista ja vähentää hoitopaikkojen määrää.

Helsingin talousarvion mukaan kaupunki ”kasvattaa kevyempien palveluiden osuutta” ikääntyneiden palveluissa. Kotihoitoa pitäisikin parantaa niin, että vanhus voisi asua kotonaan niin halutessaan ja kuntonsa niin salliessa. Jokin on kuitenkin pahasti pielessä, jos kotonaan asuu myös tapaamani vanhuksen kaltaisia muistisairaita, joiden elämä on jatkuvaa yksinäisyyttä ja pelkoa kotihoidon käyntien tai sukulaisten vierailujen välissä.

Vanhan naisen luota lähdettyäni en voinut olla itkemättä. Tiesin, etten ehtisi edes omalle kotiovelleni, ennen kuin vanhus olisi jo unohtanut kohtaamisemme ja kulkisi jälleen asunnossaan edestakaisin ihmetellen, miksi on siellä yksin. Ehkei kaikilta päättäjiltä irtoa kyyneliä yksinäisyyttä tai pahoinvointia kohdatessaan, mutta selkärankaa heiltä pitää vaatia: rikas kaupunki ei saa heikentää peruspalveluita, vaan sen on lisättävä asukkaidensa hyvinvointia ja huolehdittava heikoimmistaan.